Minulla ei ole tarkkaa päivämäärää eikä ajankohtaa islamiin palaamiselleni. Sain kuitenkin tietää ja ymmärtää yläasteen ensimmäisellä luokalla, että islam on totuus ja oikea uskonto. En kuitenkaan silloin vielä uskaltanut luokitella itseäni muslimiksi, vaikka sisimmässäni tiesin että olen muslimi. Minulla on aina ollut muslimikavereita. Jo ala-asteella parhaat ystäväni olivat muslimeja ja kiitos Allahille, että he ovat nykyäänkin minun parhaat ystäväni. Muistan aina heillä kylässä ollessani, että heidän ''erilaisuus'' oli jännittävää ja kivaa. Ihailin esimerkiksi heidän rukousmattojaan, huiveja ja hameita. Taisin silloin kolmosluokkalaisena kyllä tietää, että he ovat muslimeja ja uskonnon nimi on islam, mutta en sen enempää tiennyt. Muistan, kuinka järkytyin kuullessani, kun he sanoivat etteivät voi leikkiä samassa piirissä poikien kanssa. Jälkeenpäin naurattaa suhtautumiseni, no mutta enpä sitä pienenä lapsena vielä voinutkaan käsittää. En ikinä ole ollut erittäin rasistisen perheeni kanssa samaa mieltä. En ikinä ole haukkunut islamia heidän mukanaan, sillä olen jotenkin sisimmässäni tiennyt, ettei heidän puheissaan ole perää. Kliseistä, tiedän.

Seuraava muistikuva on se, että seitsemännellä luokalla vain ajauduin lukemaan islamista. Olin jo erkaantunut hieman näistä muslimiystävistäni, sillä menimme eri kouluihin ja siinä oli kaikenlaista. Täytyy sanoa, että en edes käsitä mikä sai minut googlaamaan tietoa islamista ja muslimeista. Muistan sen, että ajauduin tulevaisuus.org foorumille ja kirjoitin tarinani sinne. Kiitos Allahille, että siellä oli niin ihania muslimeja vastaamassa minulle ja neuvomassa. En tiedä mitä olisin osannut tehdä, jos en olisi saanut heiltä sitä tukea ja vastauksia kysymyksiini. Muistan sen tunteen vieläkin niin selvästi. Istuin kotipihamme terassilla läppäri sylissä ja luin islamista. Koko ajan lisää luettuani ymmärsin, että islam on totuus. Se oli niin jännittävää: niin uusi ja erilainen uskonto, mutta samalla turvallinen ja tavallaan tuttu. Vieläkin tulee samanlainen ''Subhaan Allah'' -fiilis, kun luen jonkun mahtavan tekstin, tai kuuntelen luennon islamista ja voin huokaista onnesta, että olen muslimi, ylistys Allahille.

Otin uudestaan yhteyttä näihin vanhoihin muslimiystäviini ja kerroin heille, että olen ajatellut palaavani islamiin. He ilahtuivat niin paljon kuullessaan sen, kertoivat heti vanhemmilleen ja sukulaisilleen. Kaikki onnittelivat minua hyvästä päätöksestä ja olivat niin ystävällisiä, ja ovat edelleen. Menin siis heille kylään pitkän tauon jälkeen ja rupesimme taas pitämään yhteyttä. Aikani sitten luettuani ja tutkittuani, päätin että olen valmis tulemaan muslimiksi. Olin ihan varma ja lausuin shahadan, uskontunnustuksen kotona yksin Allahille.

Nyt on vielä kesälomaa, mutta kohta alkaa peruskoulun viimeinen. Islam on tärkein asia elämässäni, uhraan sen vuoksi mielelläni tässä dunyassa. Aloitan hijabin käytön koulussa ja se vähän jännittää, mutta en välitä mahdollisista ilkeistä huutelijoista, koska niitä en todellakaan halua miellyttää, vaan Allahia. Kuinka säälittävältä ajatukselta tuntuisikaan pelätä niitä ihmisiä, jotka pilkkaisivat minulle tärkeintä asiaa eli islamia.

Vieläkin joskus kun näiden muslimiystävieni kanssa rukoilemme yhdessä, paastoamme tai luemme Koraania mietimme, että voiko tämä olla totta. Olemme yhdessä kaikki muslimeja. Tuntuu vaan niin mahdottomalta, että se vanha Emmi onkin nykyään muslimi.

Kiitän Allahia joka päivä siitä, että Hän johdatti minut totuuteen ja armoonsa. En aina edes löydä sanoja, joilla voisin kiittää Allahia subhanahu wa ta'alaa, joten onneksi Hän näkee sydämeen ja tietää kuinka kiitollinen olen.
Minä synnyin muslimiksi, mutta sain tietää siitä vasta kuukausia sitten. Alhamdulillah!

Emmi