Assalaamu alaikum wa rahmat Allahi wa barakaatuh

Synnyin köyhään ja rikkinäiseen perheeseen 70-luvun lopulla eli aikuisikää lähestyn.:) Uskonto ei ollut millään tavalla osa elämäämme huolimatta jäsenyydestä luterilaisessa kirkossa. Uskonto oli pikemminkin naurun asia. Lapsuuttani ja nuoruuttani varjosti vuosia kestänyt perheväkivalta sekä koulukiusaaminen. Koulussa köyhän perheen poikaa haukuttiin, ja kotona sain pelätä jopa oman henkeni edestä. Milloin perheessä joku oli pää sekaisin viinasta ja lääkkeistä tai meillä majaili laitapuolen kulkijoita. Pelon kautta jouduin elämään elämää, joka näytti vailla suuntaa olevalta järjettömyydeltä.

Jo lapsena aloin rukoilla. Salaa, valojen sammuttua pyysin Jumalalta apua. Nosta minut pois tästä kurjuudesta! Tätä sydämeni huusi. Koin olevani kristitty, enhän muista uskonnoista juuri mitään tiennyt. Noin 20-vuotiaana elämäni muuttui vastoinkäymisten myötä. Muutos oli välttämätön. Jouduin kotoa pihalle (lievästi sanottuna). Edessä oli paikkakunnan vaihto, opintojen aloitus. Uuden elämän aloitus. Tässä murrosvaiheessa monet pahat tavat (alkoholi, tupakka) jäivät kuin itsestään. En enää tarvinnut niitä. Kristillisyys vetosi minuun, joten löysin usein itseni joko seurakunnasta tai lukemassa melko syvällisiäkin teologisia opuksia.

Median sokaisemana en juurikaan tutustunut islamiin. Haaveilin jopa teologian opinnoista ulkomailla, opiskelupaikkaa tarjottiin kuin tarjottimella. Kieltäydyin ja erosin kirkosta. Elämässäni ollut kriisi siis johti minut pois kirkosta, mutta vei lähemmäksi Jumalaa, jota en enää osannut määritellä, kuvailla tai lokeroida. Hän oli minulle Jumala, jotain kaukaista. Tiesin elämästäni puuttuvan jotain, mitä olin jo pienenä lapsena kaivannut; yhteyttä Jumalaan ilman välittäjää, ilman kirkkoa, ilman sakramentteja.

Kaksi vuotta sitten syksyllä lausuin shahâdan yksin kotona. Olin palannut islamiin. Tätä ei edeltänyt syvälliset pohdinnat tai filosofiaan uppoutuminen, vaan yksinkertainen totuus yhdestä Jumalasta, jolla ei ole vertaista. Tiesin islamin olevan vahvasti monoteistinen uskonto, joten en enää voinut uskoa kolminaisuuteen ja muihin kristillisten kirkkojen opetuksiin eli järki alkoi niin sanotusti soida. Monoteismi veti minua vastustamattomasti puoleensa. Olin kohdannut totuuden, jota en voinut enää paeta. -Hamza-