Rauhan tervehdykset.

Ylistykset Allahille, Maailmojen Valtiaalle.

Olen Uthmaan Pirttimäki, ja minulle on suotu mahdollisuus jakaa kanssanne tarina paluustani islamiin.

Olimme istumassa iltaa ystävieni kanssa eräässä kämpässä Itä-Helsingissä v.2004, jossa tapasin suomalaisen muslimin ensi kertaa. Itselläni ei ollut paljoakaan jaettavaa, mutta korvani toimivat sinä iltana erikoisen hyvin. Muslimi oli koulukaverini tuttavuus, ja hän esitteli Jarno Kristianin eli minut tälle vaaleaan kaapuun pukeutuneelle nuorelle miehelle, jolla jaettavaa riitti. Hän esitti varmuudella pyhän Koraanin jakeita ja profeetta Muhammadin (rauha hänelle) sanomisia. Tämän illan aikana sain tietää luomistyön tarkoituksen, totuuden Jeesuksesta, Marian pojasta (rauha hänelle), paratiisista ja helvetistä sekä hyvien tekojen siunauksista. Sain ymmärtää, että Allah on ainoa, jolla on oikeus tulla palvotuksi, ja että Muhammad (rauha hänelle) on viimeinen profeetta ihmiskunnalle. Hän joka hyväksyisi islamin todistaen, että ei ole muuta palvonnan arvoista kuin yksin Allah ja todistaa, että Muhammad on Hänen lähettiläs, saisi kaikki syntinsä anteeksi ja tulisi lopulta astumaan paratiisiin. Minulle sanottiin, että jos muslimi tekee oikealla aikomuksella hyvän asian, lasketaan tämä hänelle hyväksi teoksi, ja paha teko pyyhittäisiin pois. Sain myös kuulla paljon Allahin mahtavasta armosta, ja elämäni alkoi muuttua siitä illasta todella vahvasti eri suuntaan.

Aika paljon asioita mahtui yhteen iltaan. Ensimmäinen muslimituttavuuteni, joka tykkäsi koirastani Huugosta, antoi myös numeronsa, johon en uskaltanut soittaa, vaikka joskus se mielessä liikkuikin. Aloin ajatella hengellisiä asioita ja rupesin lukemaan enemmän. Tutkistelin luontoa ja aloin toivoa Allahilta erilaisia asioita kuten ruokaa, vaatteita, apua vaikeissa tilanteissa jne. Aloin tuntea, että olen valvonnan alla jatkuvasti. Missä vain liikuinkin, aloin tiedostaa, että Allah on tietoinen siitä, mitä ajattelen ja mitä tarvitsen. Tein erilaisia testejä, että jos teen näin, ja jos Hän tekee noin, niin sitten tulisin uskoon jne.

Harrastin joogaa jonkin verran, luin filosofisia tekstejä sekä biologiaa ja fysiikkaa. Opiskelin kasvien elämää ja puutarhan hoitoa, ja aloin avautua enemmän uskonnolle. Pohdiskelin yhä enemmän elämän tarkoitusta ja luomistyön kauneutta. Olin kuitenkin masentunut, elin aika lailla erilaista elämää kuin yleisesti muut rahan perässä juoksevat ihmiset. Maailma ympärilläni oli kylmä ja kiireinen tekemään rahaa kaikesta. Puolustin mielessäni sorrettuja ja yritin puhua siitä mikä on oikein. Annoin Huugon juosta vapaana, olinhan kouluttanut häntä, ja kesynä koirana hän totteli aina kun pyysin. Hän oli paras kaverini. Joskus juoksimme poliiseja pakoon, kun kateelliset, valittajanaapurit tekivät meistä ilmoituksen ilman syytä. Syy oli että koira on pidettävä narussa. Mielestäni karkailevat koirat tulisi pitää hihnassa heidän itsensä turvaksi, mutta lempeät ja tottelevat koirat eivät hihnoja kurkkunsa ympärille tarvitse. Puhuin luomuviljelyn puolesta ja maailman saastuttamista vastaan, dyykkasin ja kävin kirppiksillä. Aloin heikentyä ja masentua ja lopulta makasin lattialla osaamatta enää hengittää. Kaupunki oli kanala, jossa olin yksi heränneistä kanoista, muiden juostessa massahypnoosissa töihin ja takasin, ilman elämän tarkoitusta.

Olin kuolla. Olin pimeässä tilassa. Hei, en tahdo kuolla! Olenhan vielä nuori, ja Toivo-poikani on vasta pieni vauva. Tahdon hengittää ilmaa, tahdon uuden mahdollisuuden, tahdon elää hyvänä ihmisenä! Ajattelin, että jos Allah olet totta, anna minulle mahdollisuus, ja tällä kertaa tulen ihan oikeasti muslimiksi ja palvelen Sinua tehden hyvää, enkä koskaan enää tee pahaa. Sain henkeä, pimeys alkoi kadota, ja ”eksäni” oli vierelläni ja kyseli, että onko kaikki hyvin? Olin kalpea ja minun oli kylmä. Ryömin parvekkeelle ottamaan raitista kaupunki-ilmaa. Olin syyllistynyt monijumalaisuuteen, suurimpaan syntiin, jonka ihminen voi keksiä. Olin joogassa yrittänyt avata yhteyttä maailmankaikkeuteen. Olimme kavereiden kanssa kiittäneet kannabisjumalaa puolileikillisesti, olimme keksineet kaikenlaisia ilkeyksiä nuoruudessamme, mutta nyt sain elämäni takaisin.

En muista ihan tarkkaan päivää, mutta olin juuri valittanut toistamiseen rintakipuja paikallisessa terveyskeskuksessa. Sydänfilmi oli ok ja tulehdusarvot hieman koholla, mutta muuten olin terve. Mielenterveyttä oli myös koeteltu viime vuosina. Masennuslääkkeet eivät tehonneet, ja jätin ne melkein heti saatuani. Olin pilannut aika monta ystävyyttä, ja kavereita ei ollut liikaa. Uudet kaverini olivat oikeastaan päihteiden suurkuluttajia, ja ystävyys oli rakennettu näiden varaan.

Kuoleman rajamailla käymisen jälkeen tapasin eräässä suuressa kauppakeskuksessa erään intialaisen näköisen herran pukeutuneena samankaltaiseen valkoiseen pitkään paitaan kuin aikaisemmin tapaamani suomalainen muslimi. Minun oli ihan pakko pysähtyä tämän miehen luo ja kysyä hänen näkemystään ja neuvoa ongelmiini. Hän puhui mielenkiintoisella tavalla, ei nopeasti, vaan hauskasti rauhallisella äänellä. Valitin sairauksiani ja kerroin kokemuksistani, ja hän kertoi Jumalan olevan ”Kaikkivoipa”, ja sanoi mm. että tämänkaltaisen ostoskeskuksen luominen olisi Jumalalle helppo homma. Voisiko Hän parantaa minutkin? Pelkään jo syövän kasvavan sisälläni, poltan tupakkaa aivan liikaa, ja verta tulee yläpäästä ja alapäästä. Päätäni särkee ja rintaani ahdistaa. Tämä kaveri sitten kutsui minut läheiseen moskeijaan, jossa parhaillaan oli ryhmä viisaita miehiä saapunut muistaakseni Marokosta.

Voitin pelkoni ja lupasin miehelle tulevani heti kun kävisin kotona kertomassa uutiset, ja mies meni edeltä valmistelemaan moskeijaan. Potkin kotiin potkulaudalla ja kerroin ex-vaimolle, että nyt on meikäläisen menoa. Sanoin, että olen kutsuttu moskeijaan ja että tämä on jotain yliluonnollista ja suurta, ja että minun on nyt mentävä. Ex-vaimoni kehotti sitten minua tekemään näin, ja pian olin läheisen ostarin nurkalla, jossa minut moskeijaan kutsunut mies oli odottelemassa. Huomasin, että tämä paikka, johon hän minut kutsui, olikin kantapaikkaani vastapäätä, ja koska moskeijan ikkunat oli teipattu umpeen, en ollut pannut merkille että siinä oli moskeija. Olin joskus jopa sotkenut sen ikkunoita humalapäissäni. Ensimmäistä kertaa moskeijaan astuttuani tunsin kuin olisin tullut kotiin pitkältä matkalta. Moskeijassa oli rauhallista, kokolattiamatto ja ystävälliset veljet jo kilvan toivottamassa tervetulleeksi. Aloin katsella ympärilleni, enkä nähnyt yhtään patsasta tai kuvaa. Moskeijassa olevat ihmiset olivat ulkomaalaisia ja halusivat kuulla lisää minusta; he kertoivat kuulleensa intialaiselta mieheltä minusta, ja olivat odottaneet minua.  

Istuimme sitten lattialla, ja he kysyivät suoraan, että tahdonko hyväksyä islaminuskon? Kaverit kyllä näyttivät median maalaamilta terroristeilta, ja väitetyn al-Qaidan värväyskerholta, mutta en antanut sen estää totuuden julistamista. Minut ohjattiin suihkuun ja tein mitä käskettiin. Olinhan hetki sitten saanut kuulla Allahista, ja kuolemanhetkellä olin tehnyt lupauksen Hänelle, ja nyt oli aikani tullut todistaa seurakunnan edessä kolmesti arabiaksi: ”Ashadu an laa ilaaha illa Allaah wa ashadu anna Muhammadan rasuul Allah”, ei ole muuta Jumalaa kuin Allah, ja Muhammad on Allahin lähettiläs. Tämän tehtyäni veljet onnittelivat minua ja ylistivät Kaikkivaltiasta Allahia. Tunsin jotain mitä en voi sanoin kuvailla. Pyysin saada levätä hiukan moskeijan lattialla, ja he riensivät iloiten tekemään minulle ruokaa. Heräsin kun lattialle oli levitetty pöytäliina, jonka päällä oli monta sorttia erilaisia ruokalajeja. Opin syömään profeetan (rauha hänelle) opettamalla oikealla tavalla. Yksi uusi veli ruokki minua sormin, enkä ollut koskaan saanut tämänkaltaista kohtelua, olinhan tällainen laitapuolen kulkija. Myöhemmin olen saanut huomata, että vain muslimit tekevät näin. Sinä päivänä sain uuden nimen, Uthmaan. Hyväksyin sen ja vanha Jarno Kristian kuopattiin sinä päivänä.

Intialainen uusi tuttavuuteni olikin Pakistanista kotoisin. Hänen nimensä oli Muhammad, ja hän oli syvästi uskovainen mies, joka auttoi minut alkuun ja opasti minua uskonasioissa. Terveyteni alkoi kohentua, kiitos Allahille siitä. Muhammad kantoi joskus ovelleni ruokaa, kysyi vointiani ja lähti takaisin moskeijalle, jossa hän silloin asui. Muhammad opasti minut luontaisten yrttien ja lääkkeiden maailmaan, opetti minulle kuinka syödä, miten ja milloin. Sitten tapasin suomalaisen muslimiveljen, josta mainitsin tarinan alkupuolella. Hän rohkaisi minua käymään moskeijassa rukoilemassa, ja hänen matkassa sain oppia uudesta tiestä, profeetan tiestä, sunnasta. Nyt asun vaimoni ja kahden lapsen Abdullahin ja Muhammadin kanssa Kannelmäessä, ja pakkailen laukkujani Egyptiin arabian kielen opintomatkaa varten.

Isäni kuoli viime kesänä; hän ei hyväksynyt koskaan islamia, mutta ei myöskään torjunut minua, vaan oli hyvä isä loppuun asti. Äitini on ”ei vielä muslimi”, mutta rukoilkaamme hänen puolestaan, jotta hänkin saisi johdatuksen ja astuisi islamin suoralle tielle.
Lopetan tarinani tällä kertaa tähän. Assalaamu alaikum wa rahmat Allahi wa barakaatuh.

Helsingissä kesällä 2012
Uthmaan Pirttimäki