Kertomus

Jokainen syntynyt syntyy luonnollisena taipumuksenaan seurata Jumalan puhdasta uskontoa ja palvoa vain Luojaa riippumatta siitä, mihin hänen vanhempansa päättävät häntä kasvattaa. Niin myös minä. En tiedä oliko isäni silloin hyvin uskonnollinen kristitty, hän kyllä yhä uskoo Yhteen Jumalaan omalla tavallaan. Kirkkoon kuuluminen taitaakin usein olla ratkaisu, joka ei oikeastaan liity lähes mitenkään uskoon, vaan kulttuuriin. Äitini puolusti minua tulemasta kastetuksi kristityksi, koska omien sanojensa mukaan tunsi, että suuri opettaja on syntynyt, ja että minun täytyy itse etsiä mihin uskon. Lapsuus hukkui koulukiusattuna olemiseen ja vanhempien riitoihin. Lopulta heidän erottuaan aloinkin etsiä, ja kun sitten luin Raamatusta vuorisaarnan, sanoin itselleni sydämessäni, etten tiedä uskonko vai en, mutta tiedän, että rakastan Jumalaa, joka haluaa ihmisen olevan hyvä. Sen jälkeen en ole välittänyt oikeastaan juuri mistään, paitsi Hänen tahtonsa etsimisestä, Hänen palvomisestaan, uskonnoista, henkisyydestä ja totuudesta. Etsin tietä Hänen Luokseen puolet elämääni kaikin tavoin toivossa ja epätoivossa jatkuvasti itkien. En löytänyt kokonaista totuuden uskontoa. Löysin vain kaikista uskonnoista, kirkoista ja temppeleistä Jumalasta valehtelijoita ja Hänen vihollisiaan. Heillä oli osa Jumalan totuudesta, jolla he kaunistivat valheen Hänestä, joka sitoi heidät siihen moninaisissa pimeyksissään. Koska ihmiset olivat epäluotettavia, minä kysyin puilta ja kiviltä, ja pohdin lintuja. Minulla oli tapana hiljentyä valoisalla kedolla, jossa heinäsirkat puhuivat ja pimeässä luolassa, jossa henget liikkuivat. Lopulta aloin käyttää huumeita. Halusin yhä löytää sen, mikä minulta vieläkin puuttui. Aika unohtui ja kaikki elämästä jäi. Lopetin koulun, menetin työn. En lopulta ollut varma mistään muusta kuin siitä, etten halua pahaa, ja että meidän ihmisten on pakko löytää tiemme takaisin Puutarhaan. Olin myös varma siitä, että vain Kaikkivaltias Luoja kykenee johdattamaan meidät takaisin siihen, jos vaan olemme valmiita, ja Hän pystyy kaikkeen.

Lopulta en enää syönyt, koska en tiennyt, että mikä ruoka on Jumalan kieltämää ja mikä Hänen sallimaansa. En enää nukkunut, koska en halunnut herättyäni taas aloittaa etsimistä alusta. En enää käyttänyt kenkiä, koska halusin kunnioittaa Hänen maataan. Kaikki olennot koko luomakunnassa tulivat minulle vieraiksi, eikä niissä ollut mitään minulle, paitsi ymmärrys siitä, että maailmankaikkeuden Herra on ne luonut. Hän näyttää merkkejään minulle ja puhuu niiden kautta, ja tietää kaiken sydämessäni. En ajatellut enkä kaivannut ketään muuta kuin Häntä. Joskus huusin ikäväni tähden Häntä metsässä, jotta saisin nähdä Hänen kauneutensa. Lopulta näin vanhan puun, ja ajattelin sen voivan neuvoa minua. Olin ymmärtänyt, että puut eivät tavoittele turhuutta, koska ne ovat aina paikoillaan. Halasin sitä ja mieleni tyhjeni jumalankuvista, joita hindut ja kristityt olivat sinne istuttaneet. Oli vain rauha. Kun irrotin otteeni, katseeni ja käteni kääntyivät taivasta kohti ja sydämeni puhui suoraan: ”Minä annan kaiken Sinulle, joka annoit minulle kaiken. Menen minne, minne Sinä tahdot minun menevän. Kiitos Jumalalle.”

Sitten eräänä päivänä minut kutsuttiin moskeijaan, jonne pääseminen oli pitkän etsinnän tulos. Vihdoin Allah päästi minut sinne, ja kun kuulin Koraania, ymmärsin että Jumalani puhuu minulle siinä. Sitten muutaman jakeen jälkeen menetin tajuntani ja pääni jäi lepäämään pöytää vasten. Sen jälkeen en halunnut eksyä, ja ajattelin säälillä itseäni huumeriippuvaista, joka halusi tämän jälkeen siltikin tulla uudestaan moskeijaan. Pahat henget supisivat sydämelleni muita haluja. Helvetin Tulen todellisuuden käsittäminen oli minulle vierasta ja vaikeaa, mutta kun kuuntelin saamaani Koraani-kasettia, tunsin sydämessäni taas sen, minkä tunnen nyt kun muistan, mutta sitä ei voi selittää. Ajattelin, että Herrani näkee minut harhailemassa ympäriinsä. Minne olen oikein menossa aikomukseni kanssa? Pääseminen uudestaan moskeijaan tuntui siltä kuin olisin kameli, jonka täytyy mennä neulansilmän läpi, mutta niin vaan mahdottomasta tulee helppoa, jos Jumala niin päättää. Ja lopulta pääsin kahden muslimin seurassa takaisin moskeijaan yöllä. Kun toinen heistä matkan päätteeksi sanoi, että Allah tulee johdattamaan suomalaisia minun kauttani, riemuni oli ylitsevuotava. Tiesin nyt varmuudella, että Hän, joka asetti nämä sanat palvojansa suuhun, on valinnut islamin minun uskonnokseni. Siinä kävi toteen alku sille, mitä äitini oli sanonut minusta syntymästäni saakka. Se oli kymmenen vuotta sitten. Etsin ja kaipaan ja itken yhä sitä, mitä tunsin, kun etsin totuutta ja löysin sen. Nyt tiedän varmuudella kuka on Hän, jonka palvomista kaipaa jokainen syntyvä, jonka luokse jokainen haluaa päästä, ja jonka tahdon kaikki ihmiset haluavat täyttää. Vasta nyt minulla on rauha siitä, että olen vihdoin löytänyt virheettömän totuuden, pilaantumattoman viisauden, parhaan ihmisen, jota seurata ja sen suoran, valaistun tiemme takaisin Puutarhaan.

- Kertoja